tiistai 14. toukokuuta 2013

Toiselta aikakaudelta

Kirjoittelin kirjallisuushaastetta Luovalle lauantaille, mutta pakko myöntää, ettei tämä kuitenkaan olisi ollut siihen tarkoitukseen oikea inspiraationlähde. Kun muuhun postaamiseen ei aika tahdo riittää, laitetaan tämä kirjallisuusesseeharjoitelmani luonnos tänne.

---------------------

Mika Waltari, joka sotien aikana oli armeijan tiedotustehtävissä, kirjoitti jatkosodan aikana romaanin ”Rakkaus vainoaikaan”. Paitsi, että Waltari kirjassa tuo esille perehtyneisyytensä maalaustaiteeseen, kirjan lopussa hän loihtii propagandamiehen osaamalla isänmaallisella paatoksella eläväisen kuvan hevoslaumasta, jonka kesyttömyyden hän yhdistää koko Suomen kansaan.

Romaani kertoo taidemaalari Aatoksen ja opiskelijatyttö Marjutin rakkaustarinan välirauhan ajalta. Aatos on talvisodassa henkisesti vammautunut ja menettänyt luomiskykynsä. Uuden sodan vääjäämättä lähestyessä kasvaa pariskunnan epävarmasti ja haparoivasti kehittyvä rakkaus, jonka myötä Aatos parantuu ja hänen luomiskykynsä palautuu. Ja maailmantapahtumien vyöryssä Suomi pelastuu lopulliselta, tuhoavalta iskulta ja saa uuden tilaisuuden taistella olemassaolostaan.

Loppukohtauksessa rintamalle lähtevä Aatos liittyy kolonnaan, jonka villiintyneet hevoset rinnastuvat alkavaan sotaan ja siihen lähtevään kansaan:

”… Harjojen hulmutessa, kavioitten jyskyessä tiehen nuorukainen juoksi ohilentävien rattaiden rinnalle, heilautti reppunsa rattaille ja loikkasi mukaan. Ajajan selkään tukeutuen hän kohottautui seisomaan ja huiskutti lakkia jälkeensä kasvot hurjaan hymyyn sulaneina, levoton hehku silmissään. Huumaavana jyskyvänä pilvenä pyyhälsi hevoslauma rattaineen ohitse ja hän oli poissa pölypilvien kiiriessä puunlatvojen tasalle asti.

Sydän paisuvana, kiivaasti hengittäen ja riemastuksen puna poskillaan seisoi tyttö tienvarressa käsivarsi koholla suojatakseen kasvojaan pölyltä. Juuri näin, vastustamattomana, kaiken tieltään pyyhkivänä kiiti tulevaisuus hänen ohitseen. Hevoset harjat hulmuavina, silmissä villi leimu syöksyivät ohitse jyskyvin rattain. Hänen maansa oli noussut, ja hänen maansa riensi eteenpäin silmittömän ihastuksen ja toivon vallassa toteuttamaan vuosisataista unelmaa eikä mikään, mikään mahti maailmassa voinut nostaa enää sulkua sen tielle. Hänen onnensa, hänen toivonsa saattoi murskaantua kavioitten alle, mutta sillä ei ollut vähintäkään merkitystä hänen maansa noustessa kesyttömänä ja uljaana epätoivosta ja kuolemasta takaisin elämään.”

---------------------

4 kommenttia:

SusuPetal kirjoitti...

Huh, olipa paatosta, propagandaa parhaimmillaan. Kielikuvat olivat kyllä niin eläviä, että ihan hyvin noista sitaateista voisi poimia luovaan lauantaihin jonkun.

Ink Narrative kirjoitti...

Waltarin teksti on hämmästyttävän kuvallista siihen nähden, ettei juurikaan kerro mitään maisemasta tai ympäristöstä. Hän antaa lukijalle vain pieniä vihjeitä ympäristöstä. Tässä mm. pöly, hevosten ilmeet ja kavioiden ja rattaiden äänet. Lukijan pitää itse mielessään rakentaa muut. Siksi ajattelin, että tässä olisi ainesta Luovikseen. Mutta tekstissä on kuitenkin vähän liikaakin aineksia ja itse tarina on tietysti aivan eri maailmasta kuin nykyaika.

aino kirjoitti...

Tämä tekstinpätkä on todella kuvaava ja vaikuttava, mielenkiintoinen. Hieman kuitenkin sanoisin, että kesytön ja villiintynyt ei ole ihan yksi yhteen. Kesytön on yksilö, villi ja vapaa, joka ei kulje muiden talutusnuorassa, villiintynyt taas on pelästynyt eikä pysty ajattelemaan rationaalisesti, säntäilee vaan vauhkona.

Ink Narrative kirjoitti...

Waltari ehkä ajatteli tässä villiintyneellä jotain kahleistaan vapautunutta. Kuvittelen hänen rinnastavan Suomen ja kansansa teurastamolle matkalla olleisiin hevosiin, jotka yllättäen mahdollisuutensa vapauteen saaneina ovat "villiintyneet". Kuten sanot, ehkä irrationaalisesti, minkä Waltari jo kirjoitusaikana varmaan aavisti, mutta kuitenkin uljaina :)