maanantai 20. toukokuuta 2013

Bloggausmuistelmia, osa I

Tapaaminen SusuPetalin kanssa johdatti minut muistelemaan bloggausuraani.


Aivan varma en enää ole, milloin perustin ensimmäisen blogini. Se oli jo kohtuullisen varhain bloggaamisen historiassa joskus 2000-luvun alussa, mutta jäi sitten unohduksiin. Blogin nimeä tai aihepiiriäkään en enää muista, mutta kyseinen blogi kummitteli vuosia sähköpostissani Bloggerin kehottaessa siirtämään sen uudelle alustalle, mikä ei sitten kuitenkaan onnistunut. Lopulta kehotukset loppuivat ja blogi on kaikeksi onneksi hautautunut sille kuuluvalle paikalle bittimeren pohjalle.

Varsinaisesti aloitin blogien pitämisen vuonna 2005. Pari ensimmäistä blogiani ovat nekin jääneet unohduksiin. Kirjoitin niihin itselleni muistiin satunnaisia ajatuksiani. Aika pian tuhosin ensimmäisen blogin lähinnä sen vuoksi, että aloin pelätä kirjoitusten leviävän muidenkin tietoon. Vaikka silloiseen kirjoitteluuni ei liittynyt minkäänlaista sosiaalisuutta ja kirjoitukset olivat aivan viattomia, arastelin mahdollista julkisuutta. Samoin kävi toiselle blogilleni joskus vuoden 2006 aikana. Kummankaan nimeä en enää muista.

Ostin vuoden 2006 kesällä ensimmäisen digikamerani, jolla otetut kuvat opettelin imuroimaan tiekoneelle. Aika pian huomasin, että digikuvat oli näppärä siirtää myös blogiin. Saman vuoden aikana löysin myös muiden pitämät blogit, missä varsinkin Blogilistan olemassaolon havaitseminen oli keskeistä. Aloin sosiaalistumaan Blogistaniaan, kirjoittelin kommentteja ja omiakin päreitäni käytiin ensimmäistä kertaa kommentoimassa.

Syksyllä 2006 perustin ensimmäisen pitkäaikaiseksi muodostuneen blogini, jonka nimeksi laitoin Vakavia Ajatuksia. Tarkoitukseni oli uudesta digikamerastani huolimatta nimenomaan kirjoittaa ja korkeintaan tukea kirjoituksia valokuvilla. Nimen taustalla oli vilpitön pyrkimykseni välttää teennäistä hauskuutta. Brittiläisyyttä ihannoivaan habitukseeni sopi paremmin kuivat ja totiset kirjoitukset, joiden mahdollinen huumori nousisi asiayhteydestä tai asiasta sinänsä. Aiheet ajattelin löytää omasta ympäristöstäni eli nimi ei tarkoittanut mitään suurta filosofista pohdiskelua, jollaiseen minulla ei ole edes kapasiteettia.

Kirjoittaminen jäi kuitenkin vähiin. Bloggaaminen oli minulle ensisijaisesti irtautumista työstä, jossa kirjoitin, ja teen sitä edelleen, oikeudellisia kirjelmiä hallintotuomioistuimille. Ulostulo virallisesta kirjoitustyylistä ei kuitenkaan ollut helppoa. Tavoittelemani brittiläisyys tuppasi blogikirjoituksissakin kääntymään siihen, että kunnioittavasti kiinnitin mahdollisen lukijan huomiota eräisiin näkökohtiin esillä olevassa asiassa. Jutuista tuli tylsiä ja niitä oli tylsä työn lisäksi kirjoittaa. Tosin 2007-2008 vuodenvaihteessa onnistuin tekemään pari kirjoitusta, joihin edelleenkin olen kohtuullisen tyytyväinen: "Kahden naisen loukku" ja "...livet är inte bara dansande på rosorna", jotka näköjään edelleen löytyvät netistä. Niihin hain inspiraationi oikean kirjailijan tyylistä eli Antti Tuurista ja Raymond Chandlerista.

Valokuvauksesta taas innostuin heti kameran ostettuani. Ensimmäisen digikameravuoteni aikana otin n. 20.000 kuvaa. Se on enemmän kuin sen jälkeen yhteensä, vaikka monta vuotta myöhemminkin kuljetin kameraani mukana melkein joka paikassa. Ja digijärkkärin ostettuani vuonna 2008, kuljetin kameralaukkua aina mukanani. Vasta viime vuoden aikana olen alkanut tehdä järjestelmäkameran kanssa erityisiä kuvauskävelyitä ja ottaa arkikuvat kännykän kameralla. Joka tapauksessa kuvaan edelleen päivittäin.

Blogialustaksi otin joskus 2006 TypePadin maksullisen palvelun. Luin jonkun asiantuntijan kirjoituksen, jossa epäiltiin ilmaisten palvelujen säilymistä ja pidettiin maksullisia palveluita luotettavampina, ja uskoin sitä. Ihan turhaan, koska ilmaispalvelut ovat harrastajabloggaajalle aivan riittäviä ja ainakaan vielä ei ole näköpiirissä niiden loppuminen. Sen sijaan Typepad vaihtoi jossain vaiheessa omistajaa ja esillä oli koko alustan loppuminen. Näyttää sekin kuitenkin edelleen olevan olemassa.

TypePadilla Vakavien Ajatuksien sisältö kääntyi vähitellen päivittäiskuviksi Oulusta. Enää en muista milloin, mutta jossain vaiheessa 2007 alkupuolella kuitenkin muutin blogin nimeksikin Oulu kuvissa. Missään vaiheessa se ei kuitenkaan ollut puhdas valokuvablogi, vaan postasin siihen myös vastaukset haasteisiin ja ylipäänsä muunkin mieleen juolahtaneen sisällön. Vuosi 2007 on muistiini jäänyt aikana, jolloin bloggaaminen oli keskeinen osa elämääni. On se edelleenkin, mutta aivan samaa intohimoa ei sen jälkeen ole aiheeseen liittynyt. Bloggaamisesta ja valokuvaamisesta on tullut yksi työstä ja arjesta irroittava ulosmeno.

Keskeytän muistelun nyt tähän ja jatkan vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolesta kunhan joudan.

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Kesä yllätti oululaiset

Eilen hellepäivä ja tänäänkin melkein.

Kännykällä St. Michealin terassilla muokattu kuva.

Ps. Auringossa tuskin näin kuvaa kännykän näytöllä kun sitä muokkasin. Jätetään tänne tämmöisenään, vaikka tuossa virheensä onkin :)

perjantai 17. toukokuuta 2013

SusuPetal ja rahapuu

Torstai-iltana minulla oli kunnia ja ilo tavata Vlatavan terassilla itsensä SusuPetal.  Miellyttävää keskustelua bloggaamisesta ja muista aiheista laidasta laitaan, Helsingissä kesä teki tuloaan, Suomi voitti jääkiekossa ja muutenkin elämä tuntui mukavalta.





Perjantaina samassa paikassa sain vanhalta ystävältä rahapuunoksan, joka oli varastettu rahapuusta, joka oli kasvatettu äitini rahapuusta ja vaimo sittemmin kasteli kuoliaaksi ja jonka oksan äitini oli ottanut isoäitini rahapuusta, joka mahdollisesti on tehnyt evakkomatkan Uudeltakirkolta, Karjalan kannakselta Turkuun. Evakkomatkasta ei toki ole aivan varmaa tietoa, vain lapsen epävarmaa muistitietoa, mutta puu oli 60-luvun alkuvuosina pikkupojan kokoinen, joten varmaankin se on aloittanut kasvamisen jo viimeistään 40-luvulla.

tiistai 14. toukokuuta 2013

Toiselta aikakaudelta

Kirjoittelin kirjallisuushaastetta Luovalle lauantaille, mutta pakko myöntää, ettei tämä kuitenkaan olisi ollut siihen tarkoitukseen oikea inspiraationlähde. Kun muuhun postaamiseen ei aika tahdo riittää, laitetaan tämä kirjallisuusesseeharjoitelmani luonnos tänne.

---------------------

Mika Waltari, joka sotien aikana oli armeijan tiedotustehtävissä, kirjoitti jatkosodan aikana romaanin ”Rakkaus vainoaikaan”. Paitsi, että Waltari kirjassa tuo esille perehtyneisyytensä maalaustaiteeseen, kirjan lopussa hän loihtii propagandamiehen osaamalla isänmaallisella paatoksella eläväisen kuvan hevoslaumasta, jonka kesyttömyyden hän yhdistää koko Suomen kansaan.

Romaani kertoo taidemaalari Aatoksen ja opiskelijatyttö Marjutin rakkaustarinan välirauhan ajalta. Aatos on talvisodassa henkisesti vammautunut ja menettänyt luomiskykynsä. Uuden sodan vääjäämättä lähestyessä kasvaa pariskunnan epävarmasti ja haparoivasti kehittyvä rakkaus, jonka myötä Aatos parantuu ja hänen luomiskykynsä palautuu. Ja maailmantapahtumien vyöryssä Suomi pelastuu lopulliselta, tuhoavalta iskulta ja saa uuden tilaisuuden taistella olemassaolostaan.

Loppukohtauksessa rintamalle lähtevä Aatos liittyy kolonnaan, jonka villiintyneet hevoset rinnastuvat alkavaan sotaan ja siihen lähtevään kansaan:

”… Harjojen hulmutessa, kavioitten jyskyessä tiehen nuorukainen juoksi ohilentävien rattaiden rinnalle, heilautti reppunsa rattaille ja loikkasi mukaan. Ajajan selkään tukeutuen hän kohottautui seisomaan ja huiskutti lakkia jälkeensä kasvot hurjaan hymyyn sulaneina, levoton hehku silmissään. Huumaavana jyskyvänä pilvenä pyyhälsi hevoslauma rattaineen ohitse ja hän oli poissa pölypilvien kiiriessä puunlatvojen tasalle asti.

Sydän paisuvana, kiivaasti hengittäen ja riemastuksen puna poskillaan seisoi tyttö tienvarressa käsivarsi koholla suojatakseen kasvojaan pölyltä. Juuri näin, vastustamattomana, kaiken tieltään pyyhkivänä kiiti tulevaisuus hänen ohitseen. Hevoset harjat hulmuavina, silmissä villi leimu syöksyivät ohitse jyskyvin rattain. Hänen maansa oli noussut, ja hänen maansa riensi eteenpäin silmittömän ihastuksen ja toivon vallassa toteuttamaan vuosisataista unelmaa eikä mikään, mikään mahti maailmassa voinut nostaa enää sulkua sen tielle. Hänen onnensa, hänen toivonsa saattoi murskaantua kavioitten alle, mutta sillä ei ollut vähintäkään merkitystä hänen maansa noustessa kesyttömänä ja uljaana epätoivosta ja kuolemasta takaisin elämään.”

---------------------